Joulu Andersonien tapaan

Joulu täällä eteläisellä pallonpuoliskolla on paljolti samanlainen kuin siellä koto-Suomessa - paitsi että on kuuma.

RUOKAA on aina liikaa ja maha jatkuvasti täynnä.

Aattoiltana teimme Nickin kanssa perinteiseksi tullutta kanipastaa. Se on todella hyvää ja kaneli ja muut mausteet tekevät siitä jouluisen.

Jouluaamuna suuntasimme Nickin vanhempien luokse - kuten koko muukin suku. Aamu- ja iltakymmenen väliin mahtui suuri aamutee pikkusuolaisineen ja leivoksineen, mammuttilounas (kinkkua, kanaa ja lammasta kaikilla lisukkeilla) jälkiruokineen (sen seitsemää sorttia) sekä iltaruoaksi vielä rääppiäisiä.


Tapaninpäivä alkoi suurella aamiaisella: pekonia, munia ja loput eilisistä vihanneksista grillillä.

LAHJAT kuuluvat jouluun myös täällä. Nick ja minä annoimme kaikille lahjaksi puita istutettavaksi.

Nickin siskontytöt saivat lisäksi työkalut istuttamista varten.

SUKULAISISTA ei todellakaan ollut puutetta. Vakioporukan (Nickin vanhemmat, isoisä, Jo-ja Lisa-siskot sekä Rip-setä) paikalla kävivät myös Tam-sisko miehensä ja kahden tyttärensä kanssa, Glen-täti partnerinsa kanssa, Glenin tytär Saan oman tyttärensä ja partnerinsa kanssa sekä Brucen sisar. Oli helpotus päästä telttaan nukkumaan pois hälinästä! Tosin naapurin kukko ja koira pitivät huolta, ettei unesta tullut liian syvää.

Aatto-iltana aloitimme Nickin kanssa pari uutta perinnettä.

Laura lähetti minulle Lumiukko-piirretyn DVDllä (kiitos!). Sillä on hyvä aloittaa joulu.

(Kuten kuvasta muuten näkyy, niin maha kasvaa hyvää vauhtia)

Kävimme myös kirkossa aattoyönä. Teki tiukkaa pysyä hereillä sinne asti eikä asiaa auttanut, että erehdyin alkamisajasta tunnilla! Itse messu oli myös pettymys, sillä pappi oli vähän hassu ja jotkut messun osat olivat maorin-kielellä. Ei tarvi siihen kirkkoon enää mennä!

Ensi vuonna isä on täällä kanssamme. Ja tietysti myös vauva. Lisää uusia perinteitä luvassa...

Joulu

On taas se aika vuodesta...

Kiitos kaikille lukijoilleni vuodesta 2009. Tätä blogia on kiva kirjoittaa, kun tietää, että joka viikko monta ihmistä käy lukemassa tarinoitani. Ensi vuosi on täynnä mullistuksia meidän elämässä, joten kirjoitettavaaa löytyy varmasti.

Meillä täällä jouluviikko on alkanut helteisissä tunnelmissa. Alla olevaa Pohutukawa-kukkaa kutsutaan Uuden Seelannin joulukukaksi, sillä se aina kukkii näin joulun aikaan. Ei tämä vieläkään tunnu oikealta joululta, vaikka luulisi että 4. joulu tässä maassa olisi jo totuttanut kesäiseen jouluun. Mutta kyllä sitä vaan on lunta ikävä.

Oikein mukavaa ja lumista joulua teille kaikille toivottaen!

-Riikka ja Nick

Maddie 5v!

Nickin vapaa viikonloppu meni totuttuun tapaan sukulaisten parissa. Odotan innolla ensi vuotta, sillä olemme Nickin kanssa sopineet, että tammi-, helmi- ja maaliskuun viikonloput vietetään ihan kahdestaan. Tammikuussa mennään telttailemaan, jos vain ilmat suosivat. Maaliskuussa on valmennuskurssi. Ja eiköhän me jotain kivaa helmikuullekin keksitä...

Mutta tänä viikonloppuna olimme siis Aucklannissa. Nickin siskontyttö täyttää viisi kuun lopulla, mutta synttäreitä vietettiin jo nyt. Jos nämä olivat normaalit lapsen synttäribileet tässä maassa, niin olen iloinen, että muutamme Suomeen ennen kuin lapset menevät kouluun... Synttäreillä oli vieraita yli 50 kun otetaan aikuisetkin huomioon - lapsia oli varmaan noin 30. Onneksi piha on suuri, mutta kun sadekuuro yllätti, täyttyi talo nopeasti!

Lasten viihdykkeeksi oli paikalle hankittu 3 ponia ja pomppulinna. Tämä siis oman trampoliinin lisäksi. No, ainakin lapsilla riitti tekemistä. Tumma poni oli Maddien suosikki, minusta valkoinen oli söpöin. Poneilla oli kauniit juhlakampaukset.

Maddien pikkusisko Layla oli aluksi vähän ujo, mutta hiljainen hetki keinussa Nickin kanssa antoi uskallusta kokeilla myös ponilla ratsastamista.

Lahjoja Maddie sai niin monta, ettei kiinnostus riittänyt kaikkiin. Barbiet olivat ehdottomasti suosikkeja. Mutta onneksi myös meidän vesileikkikalu oli mieluinen. Ilma olisi kyllä voinut olla vähän lämpöisämpi vesileikkejä varten!

Viikonloppuna tuli lunastettua myös lupaus olla tyttöjen luona yökylässä. Illalla kävimme myös katselemassa Aucklannin kuuluisaa joulukatua, jonka asukkaat ovat panostaneet suuresti jouluvaloihin. Olipahan melkoinen pettymys! Olimme autolla liikellä, jotta tytöt pääsisivät myös nauttimaan valoista. Autolla oli tullut paikalle myös tuhat muuta ihmistä, joten jyrkässä ylämäessä oli kiva tehdä mäkilähtöjä parin metrin välein. Meiltä meni yli puoli tuntia vajaan kilsan matkaan! Eikä ne valotkaan olleet niin ihmeellisiä! Tai ehkä ne olivat pettymys kun ei ollut lunta?

Huono muisti

Jotkut väittää, että raskaus vaikuttaa negatiivisesti muistiin. Itse en välttämättä haluaisi väitettä allekirjoittaa, mutta tällä viikolla muisti on pätkinyt tosi pahasti. Erja kyseli tiistaina kuvia meiän talon sisältä ja ajattelinkin ottaa kuvia ja laittaa ne tänne blogiin kaikkien nähtäväksi. Tiistaina en ehtinyt kuvia ottaa, ja sen jälkeen olen asian muistanut aina vain täällä töissä ollessani. Tänään olen myöhään töissä, joten taitaa kuvat jäädä tällä viikolla ottamatta. No, yritetään uudestaan myöhempänä ajankohtana.

Ensi viikolla tarinoita ja kuvia Nickin siskontytön 5-vuotissynttäreiltä. Siellä on kuulemma ainakin 3 ponia...

Hyviä uutisia!

Sori, etten saanut viime viikolla tekstejä aikaiseksi. Oon ollu kipeenä jo viikon. Aluks oli kurkku kipeenä ja olin kolme päivää poissa töistäkin. Sitten alko yskittää. Yskä on sitkeetä ja pitää öisin hereillä. Vauvan takia ei voi ottaa kunnon lääkkeitäkään. Mutta eiköhän tää tästä. Tää ei siis todellakaan oo sikainfluenssaa. Miul ei oo kuumetta eikä meillä koko maassa ole tällä hetkellä yhtään tartunnan saanutta.

Hyvä uutinen on, ettei vauvalla ole mitään hätään. Käytiin oikein kahteen otteeseen ultrassa varmistamassa että vauvan rakenteet on kaikki normaalit. Ekalla kerralla pari viikkoa sitten selvisi että selkäranka ja suurin osa sisäelimistä on kunnossa. Vauva tulee kuitenkin äitiinsä ja käänsi kameralle selkänsä, joten viime perjantaina käytiin uudestaan ultrassa. Nyt vauva oli hyvässä asennossa, ja saatiin varmistettua että sydän on normaali eikä ylähuulessa ole vakoa. Vauva myös kasvaa aivan normaaliin tahtiin. Eli kaikki kunnossa! Nyt vaan odotellaan, että vauvasta tulee tarpeeksi iso selviämään masuni ulkopuolella. Siihen toki menee vielä jonkin aikaa, mutta hyvähän tässä on odotellessa. Vauvan liikkeet tuntuvat jo selvästi, joten vauvan tulo on entistä konkreettisempaa.

Viikon toinen hyvä uutinen on varmuus Nickin ensi kauden töistä. Nickin nykyinen työsopimus on vain toukokuun loppuun asti. Kämppähän tulee työn mukana eli jos työt vaihtuu niin pitää muuttaa. Mutta nyt varmistui, että Nick jatkaa samoissa hommissa toukokuun 2011 loppuun asti. Hyvä tietää, ettei tarvitse muuttaa pienen vauvan kanssa. Ja on helpompi tehdä suunnitelmia isän ja Erjan tuloa varten, kun tietää missä asutaan. Plussana myös se, että puutarha on valmis ja voimme kasvattaa paljon vihanneksia siiheksi, kun vauva alkaa syödä kiinteitä.

Eli vilustumisesta huolimatta tosi hyvä viikko!

Joannan synttäriviikonloppu

Olipahan viikonloppu!

Kuten viime viikolla mainitsin oli lauantaisiin Jon synttäreihin kutsuttu 80 vierasta. Nick ja minä olemme naureskelleet, että nämä olivat vanhapiika-Jon häät. Andersonit halusivat päästä halvalla, joten kaikki ruoka valmistettiin itse. Jo ei kuulemma juuri valmisteluihin osallistunut, joten 8 broilerin (kylmiä voileipiä varten) ja viidensadan pikkusuolaisen valmistaminen kaatui Brucen ja Lindan vastuulle. Eli heillä riitti kiirettä koko perjantai-päivälle.

Nick ja mie suuntasimme heti lauantai-aamusta TKhin, missä meiän tehtävänä oli leikata tomaatit ja sipulit juhlapöytää varten. Juhlapaikalle (purjehdusklubi Aucklannissa) pääsimme puolilta päivin. Paikka saatiin halvalla Nickin ja Joannan tädin kautta. Tässä vaiheessa kävi taas selväksi vanha totuus, että Andersonin perheen naiset puhuvat kyllä paljon mutta eivät saa mitään aikaiseksi. Jos Nick ja mie ei oltas ryhdytty toimeen, myö oltas varmaan vieläkin siellä.

Hyvin kuitenkin saatiin hommat järjestykseen ja ehdimme jopa viettää pari tuntia Nickin siskon Tammyn luona. Tam ja Brad antoivat meille paljon vauvan vaatteita (meiän ois hyvä saada tyttö, sillä kahden tytön jälkeen suurin osa heitä saaduista vaatteista on pinkkejä). Olimme myös yötä heidän luonaan.

Kuudelta tapasimme taas juhlapaikalla: vieraat oli kutsuttu seitsemäksi. Kaikki sujui hyvin kun porukalla laitoimme pikkusuolaisia lämpimään ja vieraiden saapuessa tarjoilimme niitä heille. Paikalla oli paljon sukulaisia, joita emme olleet nähneet Nickin mummon hautajaisten jälkeen, sekä perhetuttavia, joita en ollut koskaan tavannut. Jutusteluun ei jäänyt paljoa aikaa, sillä tarjoiluhommat pitivät kiireisenä.

Aikataulu alkoi pettää puheiden aikana. Tam oli järjestänyt pitsoja pitseriastaan. Ne toimitettiin puolikahdeksalta. Tässä vaiheessa puheet olivat vielä täydessä käynnissä. Nick ja minä missasimme niistä suurimman osan, sillä olimme keittiössä laittamassa buffet-pöytää valmiiksi. Puheiden jälkeen muutama sukulainen auttoi vielä saamaan illallisen katetuksi. Nick joutui yllättäen leikkaamaan paikalle toimitettua kinkkua koko illallisen ajan.

Illallisen jälkeen oli ohjelmanumerossa morsiamenkaappaus tyyppinen ohjelmanumero. Minulle kerrottiin aamulla, että minun tulisi vetää tämä proggis. Ei siinä mitään, mutta jätin kyllä miun tehtäväks tarkoitetun suomalaisen juomalaulun laulamatta. Jo siis kidnapattiin ja sukulaiset suorittivat tehtäviä saadakseen hänet takaisin. Kaikilla oli hauskaa.

Hauskuus loppui heti ohjelman jälkeen Lynda tuli kysymään miksei Nick ollut leikannut synttärikakkua. Vieraat olivat kuulemma lähdössä ja halusivat palan kakkua kotiin vietäväksi. Nick-raukalla ei ollut aavistustakaan, että hänen tehtäviinsä kuului kakun leikkaaminen. Kakku oli vielä kaiken lisäksi väärin tehty, joten sitä oli tosi vaikea leikata paloiksi. Ja koska kakku leikattiin keittiössä, ainoa tapa saada se ihmiselle, olla jakaa se pöytiin. Kenen luulette joutuneen taas tarjoilijaksi? Aivan oikein, minähän tehtävään tietenkin jouduin. Ei niin, että olisi ollut vaihtoehtoja, sillä keittiössä ei enää tässä vaiheessa ollut kuin minä ja Nick.

Saatuaan kakun vihdoin leikattua Nick tajusi, ettei kukaan ollut - tietenkään- korjannut astioita pöydistä pois. Olimme aika yllättyneitä, kun löysimme meille vieraan ihmisen tiskaamasta keittiöstä. John, Joannan työkaveri, oli toimittanut sen kinkun ja tiskasi tuomiaan astioita. Hän päätti sitten samalla tiskata myös kaikki muut astiat. Meistä Nickin kanssa tuntui, ettei vierasta voi yksin jättää tiskaamaan, joten aloimme siivota paikkoja. Johnilta meni varmaan pari tuntia tiskata ja kuivata kaikki tarjoiluastiat. Koko tänä aikana kukaan Andersoneista ei käynyt sen vertaa keittiössä, että olisi tiennyt Johnin heille tekemästä palveluksesta.

Kun tiskit oli tiskattu ja John suuntasi kotiin, olimme Nickin kanssa jo aivan kypsiä koko tilanteeseen. Kävimme ulkona haukkaamassa happea, ja päätimme siinä vaiheessa, että koska suurin osa vieraista oli jo lähtenyt, voisimme laittaa loputkin paikat järjestykseen ja saada siivouksen loppuun. Sillä aikaa kun me näkyvällä paikalla rehkimme hihat heiluen, muu perhe istui pöydän ympärillä availlen kaikessa rauhassa lahjoja. Tässä vaiheessa Nickiltä paloivat hihat lopullisesti.

Kaiken huippu oli se, että kun olimme vihdoinkin saaneet siivouksen tehtyä Lynda kovaan ääneen kummasteli kuinka väsyneitä me olimme. Häntä ei kuulemma väsyttänyt yhtään ja hän on kuitenkin yli 60-vuotias! Näin miten Nickillä keitti.

Se mikä miuta ärsytti kaikesta eniten, oli se, että Andersonin suvun naiset ovat miun koko raskauden ajan olleet sitä mieltä, että miun pitäs vaan levätä laakereillani eikä tehdä mitään vähänkään rasittavaa. Lauantaina kaikki oli kovasti huolissaan miusta ja kehoitti miuta istumaan alas. Mutta kukaan ei tarjoutunut ottamaan tarjotinta miulta tai muuten tekemään mitään. Mitä miun ois pitänyt tehdä? Seurata esimerkkiä ja jättää 80 vierasta nälkäiseks?

Äiti ja isä kasvatti miut vastuuntuntoseks ihmiseks, ja kun mie nään, että asiat on huonosti hoidettu, niin mie kyllä yritän parhaani parantaakseni tilannetta. Lynda sano, että miun ois vaan pitänyt ottaa rennosti ja että asiat ois kyllä hoituneet. Miten? Oisko miun pitänyt jättää Nick yksin vastaamaan kaikista töistä? Miusta isännän ja emännän työt loppuu vasta sitten, kun vieraat on lähteneet kotiin. Ei voi vaan sanoa, että mie kokkasin koko eilisen päivän, tänään miun ei tarvi tehdä mitään. Mie en millään tavalla tuntenut olevani illan emäntä eikä Nick sen isäntä. Meiän piti olla vieraita muitten joukossa. Nick ja mie oltas mielellään juteltu muiden vieraitten kanssa, mutta eipä siihen tarjoutunut tilaisuutta.

Sunnuntaina oltiin koko päivä saman tädin purjeveneellä purjehtimassa Aucklannin saaristossa. Mukana oli molemmat Nickin siskot ja Nickin pienet siskontytöt, sekä tietysti Lynda ja Bruce sekä Nickin isoisä. Sää ei oikein suosinut välillä aina satoi. Mutta kokemus oli kyllä mahtava. Mutta niin kuin aina Andersonien ollessa veneilemässä, niin veneen moottori hajosi. Onneksi kippari tiesi mitä tehdään, joten korjaus vei vain puolisen tuntia. Paluumatkalla satamaan tuuli nousi todella kovaksi, joten kulku oli vastatuulessa hidasta. Loppumatkan tulimmekin sitten moottorilla. Päivästä tuli tosi pitkä, mutta purjehduskokemus oli kyllä sen arvoinen!

Kukkaloistoa ja muita valokuvia

Kuten oli muutama viikko sitten puhetta, niin meiän yrtit on kukassa. Nick harjoitteli kameran käyttöä ja mielestäni onnistui aika hyvin. Keltainen kukka ei ole yrtti vaan ainoa viime kesältä henkiin jäänyt kukkapenkin asukas. Tänä vuonna kukkapenkissä kasvaakin sitten maissia...

Viikonloppuisin tilan isäntä ja emäntä on usein poissa. Heidän poikansa motorcross-harrastus vie heitä ympäri Pohjois-saarta. Nick ja Stacey kyllä pystyvät lypsyt hoitamaan kahdestaankin, mutta se vie pitkän ajan. Kauniilla säällä autan mielelläni poikia parhaani mukaan. Tänä vuonna se tarkoittaa sitä, että kävelen/jahtaan kakkoslauman laitumelta lypsyasemalle. Riippuen millä laitumella lehmät ovat, saan reilun tunnin kävelylenkin. Lehmät ovat rasittavan hitaita, mutta takaisin kotiin voi kuitenkin kävellä vähän reippaammin. Viime sunnuntaina hyödynsin uuden kännyni kameraa ja otin nämä kuvat lypsyasemasta. Kuvan laatu ei tietenkään ole paras mahdollinen, mutta näkyy kuitenkin miten lehmät odottavat kaartuvakattoiselle lypsyasemalle pääsyä. Kuvia ottaessani olin muuten mönkijällä liikkeellä - alemman kuvan säiliö on mönkijän lisäbensatankki.

Sunnuntaina oli myös Brucen synttärit. Kävimme TKissä synttärilounaalla. Ostimme porukalla Brucelle poran. Hän tuntui olevan lahjasta kovasti mielissään.

Ensi viikonloppuna onkin sitten Joannan 40-vuotis synttäribileet. Paikalle odotetaan 80 vierasta...

Veneilykauden avajaiset

Se toimii sittenkin! - siis vene

Viikonloppu oli todella aurinkoinen ja lämmin. Tuuli oli vielä kylmä, mutta suojaisissa paikoissa varjossakin päästiin hellelukemiin. Oli siis todella hyvä aika aloittaa veneilykausi.

Koska Nickin piti olla aamu- ja iltalypsyllä ei aikaa ollut tarpeeksi lähteä Rotoruaan tai edes merelle. Onneksi Brucelle tuli mieleen, että Lake Karapiro on meiltä alle tunnin ajomatkan päässä. Se ei ole oikeastaan järvi, vaan vähän leveämpi kohta Waikato-joessa. Isä, Jyri ja Piia voivat muistaa kuinka puolessa välissä matkalla Rotoruaan joki näkyi tielle.

Lake Karapiro on todella kaunis. Asutusta ei ole juuri ollenkaan, joten tuntuu että on ihan keskellä ei mitään. Maisemat ovat vaihtelevat ja joki sen verran syvällä laaksossa, että on hyvin tuulelta suojassa. Joessa on myös kuulemma paljon taimenta, joten täällä voisi myös kalastaa. Ja kuten sanottu, meiltä pääsee paikalle alle tunnissa.

Pääsyy sunnuntain veneilyyn oli näyttää Lyndalle, että hän ja Bruce pystyvät käsittelemään venettä kahdestaan ilman Nickin apua. Ja sekä lähtö että paluu sujuivat onegelmitta, vaikkei paikalla ollut edes laituria. Olen tästä todella helpottunut. Nyt meidän ei ehkä tarvitse viettää kaikkia viikonloppuja heidän kanssaan!

Viikonlopun aurinkoinen ilma on vain muisto. Nyt taas sataa ja on kylmä. Toivottavasti kevät palaa pian.

Morrinsville

Kävi mielessä, etten ole ollenkaan esitellyt kotikaupunkiamme. Morrinsvilleen on meiltä noin 5 kilsaa matkaa, joten se on meidän lähin kaupunki/kylä. Siellä teemme viikottaiset ruokaostoksemme ja käymme kirjastossa. Keskusta ei ole lovin suuri, kuten kuvat pääkadulta kertovat. Mutta silti sieltä löytyy kaikki tarpeellinen. Joka kuukauden eka lauantai on markkinapäivä, jolloin torilta saa tuoreita vihanneksia ja pientuottajien herkkuja, kuten juustoja ja salameja. Tarjolla on myös paljon käsitöitä.

Joka toinen viikko ajamme 10 kilsaa keskustan toiselle puolle kierrätyskeskukseen. Mehän emme ole ollenkaan kunnallisen jätehuollon piirissä, joten kaikki mitä emme voi kierrättää pitää polttaa takapihalla. Onneksi meidän kunnassa voi kierrättää kaikki muovit, lasin ja tölkit. Poltettavaa ei jää kuin yksi pieni roskapussi viikossa. Roturuassa piti kaikki muovit eritellä erikseen, täällä pääsee helpommalla, kun kaikki menee yhteen kasaan.

Tähän loppuun vielä kuvia meidän ekasta papusadosta. Näitä on odotettu toukokuulta asti. Vain kolmas osa kasveista selvisi talven yli. Nyt ovat ekat palot valmiit. Tuo määrä ei näytä isolta, mutta palot täyttivät ison kulhon.

Itse pavut veivät paljon pienemmän tilan. Ja kun vielä näistä otti ulkokuore pois, jäi syötävää alle kourallinen. Mutta ne maistuivat tosi hyviltä omien sipulien ja tinjamin sekä pakasteherneiden kanssa pannulla paistettuna. Nami nami. Onneksi näyttää siltä että sadosta saamme vielä pari samanlaista ateriaa.

Blogi 1-V!

Tässä kuussa tulee vuosi siitä kun aloin kirjoittamaan tätä blogia. Vau! Aika menee tosi nopeesti. Vuodessa ehti tapahtua tosi paljon. Maalaiselämä on jo arkea, eikä enää ole niin uutta ja ihmeellistä kuin vuosi sitten. Mutta mukavaa se on - ainakin suurimman osan ajasta. Näin reilun vuoden jälkeen on hyvä voida sanoa, että tekemämme ratkaisut olivat oikeita. Maalaiselämä sopii meille!

Kun vuosi sitten aloitin blogin kirjoittamisen, olimme vasta aloittamassa puutarhan rakentamista. Muistatteko vielä tätä kuvaa vuoden takaa?

En olisi tuossa vaiheessa mitenkään uskonut kuinka paljon iloa ja hyötyä puutarhasta voi olla. Välillä rikkaruohojen kitkeminen tuntuu pakkopullalta, se on kyllä pakko myontää. Mutta kaupan päälle saatu raitis ilma oli aina positiivista. Ja mikään ei maistu paremmalta kuin oman maan vihannekset.

Viime vuoteen verratuna olemme tosi pitkällä puutarhan kanssa. Pavut ovat melkein valmiit. Ensimmäisiä salaatteja voi pian alkaa syödä. Perunat ja kurpitsat kasvavat silmissä. Ja sipulit ja purjot voivat hyvin. Tämä viikonloppu (lokakuun viimeinen) on täällä perinteisesti viikonloppu, jolloin kesän vihannekset istutetaan. Laitamme suoraan maahan paprikan, kurkun, punajuuren, retiisin ja maissin siemeniä. Tomaatin alkuja olemme kasvattaneet ikkunalla muutaman viikon ja ostamme kaupasta lisää (tomaatteja ei voi koskaan olla liian paljoa!).

Yrttitarha kukoistaa. Kirjaimellisesti. saa nähdä miten yrteille käy sen jälkeen kun kukkiminen loppuu. Kuolevatkohan ne pois? Mutta onneksi ne ovat aika nopea kasvuisia, joten kesäksi ehtii vielä saamaan uuden sadon.

Kesäaika

Meillä käännettiin kellot kesäaikaan pari viikkoa sitten. Sen jälkeen alkoi varsinainen takatalvi. Lämpötila putosi miinuksen puolelle melkein joka yö viime viikolla. Takassa paloi tuli yötä päivää ja silti sisällä oli kylmä. Onneksi emme vielä ole istuttaneet turhan paljoa uutta puutarhaan. Halla olisi varmasti tehnyt tuhojaan.



Viikko sitten tiistaina meinasin ajaa ojaan töihin tullessa, kun yht'äkkiä huomasin horisontissa lumipeitteisiä vuoria. En ollut aikaisemmin edes tiedostanut koko kukkuloiden olemassa oloa! Ja nyt lunta oli niin lähellä! Nick sanoi samana iltana, että lunta näkyi myös meidän keittiön ikkunasta kun katseli Te Aroha vuorelle. Valitettavasti lumi suli pois samana päivänä.


Tässä artikkeli Waikaton lumista


http://www.stuff.co.nz/waikato-times/news/2935333/Waikato-shivers-as-snow-falls

Lunta tuli tosi paljon Pohjois-Saaren itäosissa. Sinne on meiltä vain parin tunnin ajomatka. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana... Suomessa on kai ensilumi satanut lähes kaikkialla melkein koka puolella maata. Tiedän, että monet lukijoista eivät ole asiasta ollenkaan innoissaan. Mutta kun ei ole nähnyt lunta ollenkaan melkein kahteen vuoteen, niin kyllä sitä on jo ikävä. Alla vielä kuvia täkäläisestä lumimyräkästä.



http://www.stuff.co.nz/national/2931028/Chaos-continues-on-snow-covered-roads


Viime viikonloppu oli Nickin vapaaviikonloppu lokakuussa. Meidän oli tarkoitus mennä telttailemaan (keli ei olisi suosinut) tai mennä kylään/kalaan meren rannalle. Tämä oli ainoa viikonloppu puoleen vuoteen, jolloin meillä ei ollut jonkinlaisia sukujuhlia. Kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Nickin isä Bruce on ollut kovissa kivuissa ja sen takia masentunut koko talven. Piristääkseen isäänsä Nick ehdotti Brucelle poikien kalastuspäivää sunnuntaille. Hyvä niin. Heidän oli tarkoitus viedä vene vesille ja koeajaa se talven jälkeen. Valitettavasti vene on vain taas rikki. Kaikki muu kyllä toimii, paitsi moottorin vinssi. Se sama vinssi jota vasta ennen pääsiäistä korjattiin. Minun ja Nickin yhteinen vapaapäivä meni siihen, että Nick yritti saada vinssiä toimimaan. No, vietin siis sohvalla lukien kaksi päivää yhden sijasta. Ei se maailma siihen kaadu.

Ponnisteluistaan huolimatta Nick ei saanut venettä kuntoon, joten pojat ottivat onget mukaan ja harjoittivat kalastusta rannalta. Toiveet kalaillallisesta eivät olleet kovin korkea, mutta Nick yllätti saamalla kalan, joka oli savustettuna tosi hyvää ja juuri riittävän iso meille kahdelle. Nick ja Bruce olivat myös todella innoissaan löytämästään niemenpohjukasta, jossa vesi oli kuulemma tosi kirkasta. He myös löysivät vuokrattavissa olevan bachin (mökin) jonne kuulemma haluavat viedä Erjan kunhan hän tulee tänne. Tarkoituksena on ilmeisesti tutustuttaa Erja mökkeilyyn uus-seelantilaisittain.


Kiitos vielä kaikista onnen toivotuksista. Ne lämmittivät kovasti mieltä takatalven myrskyissä.

Perheenlisäystä

Meille tulee vauva!

Laskettu aika on huhtikuun alussa eli ensimmäinen kolmannes on onnellisesti takana. Ensimmäinen ultra varmisti, että vauvalla on kaikki tässä vaiheessa hyvin. Varmistui myös, että perhe kasvaa vain yhdellä (kaksoset kun oli tilauksessa...)

Minä voin hyvin. En ole oksentanut kertaakaan! Väsynyt olen kyllä ollut, ja olemme monena iltana Nickin kanssa nukkumassa jo ennen yhdeksää. Ehkä on vain hyvä nukkua mahdollisimman paljon nyt kun vielä voimme. Kuuden kuukauden päästä jää unet paljon vähemmälle...

Nick on aivan innoissaan isäksi tulosta. Tämä on suuri askel meille molemmille, mutta näinhän me asioiden toivoimme etenevän. Olimme kyllä aluksi aika hämmentyneitä, sillä tulin raskaaksi paljon nopeammin kuin olimme odottaneet. Yllätys oli kuitenkin mitä mieluisin. Ja nyt vain nautimme odotuksesta!

Aiomme pitää lapsen sukupuolen yllätyksenä ihan loppuun asti. Nimet on jo valittu, mutta mieli voi kyllä vielä tässä muuttua. Nimen valinnassa tärkeintä on, että se toimii sekä englanniksi että suomeksi. Tosin toiseksi nimeksi tulee joka tapauksessa tytölle Maria ja pojalle James tai Jamie. Pitäähän sitä sen verran pitää sukujen perinteitä voimassa!

Tähän loppuun vielä kuva pikkuisesta. Hän seisoo päällään, jalat sojottaa ylös ja kädet on naaman edessä. On se ihmeellinen, vai mitä?

Rasismia?

Päätin kuitenkin vielä sivuta viime viikkoista aihetta.

Kolme vuotta Uudessa-Seelannissa on opettanut minulle, etten ole aivan niin avaramielinen kuin olen aina kuvittelut. Tässä maassa on todella vaikea olla olematta rasisti.

Tähän alkuun on todettava, että yksilötasolla minulla ei ole mitään maoreja vastaan. Kaikki tuntemani maorit ovat mukavia ihmisiä. Ja tässä maassa on paljon menestyviä maoreita, joten alla olevat yleistykset eivät todellakaan koske kaikkia.

Mutta kulttuuritasolla mättää. Jos rasismi on sitä, että pitää muita rotuja omaa rotuaan huonompana, niin taidan olla rasisti. Maorit eivät voi syyttää kuin itseään siitä, että monet heistä ovat taloudellisesti huonommassa asemassa kuin me muut. Se, että heiltä vietiin maat 150 vuotta sitten, ei riitä syyksi arvoille, joita he lapsilleen tänä päivänä opettavat.

Monet maorit haluavat itsenäisen maori-valtakunnan, mutta sitä odotellessa elävät kyllä mielellään valtion kustannuksella. Torstaisin maksettavat työttömyyskorvaukset menevät monesti ensin vanhempien huumeisin ja viinaan, ja jos jotain jää jäljelle, niin sitten lapsille ostetaan ruokaa. Täällä ei ole kouluruokailua niin kuin meillä, joten lapset eivät saa edes yhtä kunnon ateriaa päivässä. Terveellisestä ruoasta ei ole tietoakaan, sillä pikaruoat ovat enemmän vanhempien mieleen. Liikalihavuus on täällä todellinen ongelma, vaikka lapset usein ovat nälkäisiä.

Koulutus on varma tapa päästä elämässä eteenpäin, mutta monet maori-lapsista lopettavat koulun heti kuin mahdollista. He ovat vanhemmiltaan oppineet, että valtio maksaa. Monet tytöistä saavat ensimmäisen lapsensa jo teini-iässä. Muistan kun asuimme Rotoruassa, kuinka silloinen työkaverini surkutteli, että hänen 15-vuotias tyttärensä on todennäköisesti pian tulossa kertomaan raskaudestaan. Jos kyseessä olisi ollut minun tyttäreni, olisin kyllä vienyt hänet kiireen vilkkaan lääkärille e-pillereitä hakemaan.

Täällä on telkkarissa jatkuvasti tietoiskuja, jotka on selvästi osoitettu maoreille. Mainoksissa kerrotaan imettämisen eduista ja papa-testien tärkeydestä. Asioista, jotka itsestä tuntuvat aivan itsestään selviltä.

Niin kuin sanoin, yksilötasolla maorit ovat mukavia, ja monet heistä ovat myös menestyneitä. Mutta on vaikea olla huomaamatta, kuinka kulttuuritasolla monet asiat ovat huonosti. Vaikka mahdollisuudet ovat täällä kaikille enemmän tai vähemmän samat, niin osa asukkaista ei vain halua hyötyä niistä. Minusta se tuntuu aivan uskomattomalta, ja siksi kai olen rasisti. Ei mitenkään mukava tunne.

Waitangi sopimus

Tiesittekö että Uudessa-Seelannissa käydään vieläkin oikeutta sopimuksesta, joka allekirjoitettiin vuonna 1840?

1840 allekirjoitettu Waitangi-sopimus teki Uudesta-Seelannista osan Iso-Brittanniaa. Sopimuksen allekirjoitti 540 maorien heimopäällikköä sekä tietysti Iso-Brittanian edustajat.

Maorit ovat hekin suhteellisen uusia tulokkaita näillä saarilla. Historian kirjojen mukaan ensimmäiset ihmiset vierailivat Pohjois-Saarella joskus 500-luvulla, mutta varsinainen asutus täällä alkoi vasta 1350 tietämillä. Varsin myöhään siis verrattuna naapurimaa Austaliaan, jota aboriginaalit ovat kutsuneet kodikseen viimeiset 40 000 vuotta.

Vieläkin kiistellään siitä, mistä maorit aikoinaan tulivat, mutta on vahvoja viitteitä siitä, että 1350 tietämillä saapuneet kanoottikunnat tulivat Tahitilta. Kanootteja tuli seitsemän, ja vieläkin moni maori pystyy kertomaan millä kanootilla heidän esivanhempansa saapuivat Uuteen-Seelantiin.

Eurooppalaisten saapumisesta saarille ei ole varmaa näyttöä ennen vuotta 1642. Varsinainen kiinnostus maata kohtaan virisi vasta 1700-luvun lopulla. Maorien ja eurooppalaisten yhteiselämä ei ollut leppoista, vaan pientä rähinää oli koko ajan. Toisaalta maorit kyllä tappelivat keskenäänkin. Yksi Waitangi-sopimuksen tavoitteista oli rauhoittaa tilannetta.

Syy jatkuviin oikeudenkäynteihin maorien ja kruunun välillä on, että Waitangi-sopimuksesta tehdyt kaksi kieliversiota erosivat merkittävästi toisistaan. Englannin kielisessä versiossa maorit selvästi tulivat Iso-Brittanian alaisiksi kun taas maori-versiossa he selvästi säilyttivät itsenäisyytensä. Ongelmia syntyi, koska englantilaiset kokivat oikeudekseen tehdä päätöksiä maan ja vesistöjen käytöstä ottamatta huomioon maorien kantaa asiaan. Monia maoreille tärkeitä ja pyhiä paikkoja otettiin käyttöön ilman heidän suostumustaan. Vasta viime aikoina hallituksen ovat myöntäneet, että väärinkäytöksiä on tapahtunut ja että maorien kuuluu saada korvauksia menettämistään alueista.

Monet maori heimot ovat jo näitä korvauksia saaneet. Jotkut heimoista ovat osanneet hyödyntää näitä varsin merkittäviä taloudellisia etuja hyvin ja ovat tänä päivänä merkittäviä yrityksiä. Toiset heimoista taas tuhlasivat saamansa rahat turhuuksiin, ja ovat nyt melkein samassa tilanteessa kuin aikaisemmin. Yksilötasolla moni maori yrittää todistaa, että kuuluu hyvin menestyvään heimoon saadakseen osansa etuuksista.

Oikeudenkäynnit ovat edelleen käynnissä, joskin niille asetettu takaraja lähestyy nopeasti. Osa maoreista ei ikinä tule hyväksymään, etteivät maorit ole itsenäinen kansa. Tuskin täällä kuitenkaan sisällissotaa syttyy, sillä sellaisia maoreja on hyvin vähän. Suurin osa on tyytyväisiä elämäänsä osana monikulttuurista Uutta-Seelantia.

Tähän päättyy tämän kertainen historian oppitunti. Toivottavasti ensi viikolla on jo mielenkiintoisempia juttuja...

Nickin mummon hautakivi

Lauantaina oli Nickin mummon kuoleman vuosipäivä. Paikalliseen tapaan ensimmäisen vuosipäivän kunniaksi paljastettiin hautakivi. Paikalla oli iso joukko Nickin sukulaisia. Ilmat suosi ja aurinko paistoi.


Hautakivi on varsin kaunis, vai mitä?


Alkoholi tuntuu olevan osa kaikkia uus-seelantilaisia juhlia. Hautausmaalla nosteltiin kuppia mummon kunniaksi. Naiset joivat likooriä ja miehet olutta. Picniciä pidettiin viereisen haudan päällä. Toivottavasti Alice ei pistänyt pahakseen...

Mitäpä olisi viikonloppu ilman puutarhatöitä? Tällä kertaa rikkaruohot saivat kyytiä Nickin vanhempien luona. Teimme vaihtokauppa sopimuksen: me kitkemme kasvimaat ja he auttavat meitä katetun terassin maalaamisessa myöhemmin keväällä.

Haalarit on todella kätevät myös puutarhatöissä!

Tässä vielä kuvia Nickin vanhempien marjapensaista. Ne ovat kasvaneet paljon häiden jälkeen, kun isä, Jyri ja Piia ovat ne viimeksi nähneet.

Hedelmäpuut ovat myös kasvaneet. Ne ovat tähän aikaan vuodesta kauniisti kukasta. Kevät tulee vauhdilla...