Sori, etten saanut viime viikolla tekstejä aikaiseksi. Oon ollu kipeenä jo viikon. Aluks oli kurkku kipeenä ja olin kolme päivää poissa töistäkin. Sitten alko yskittää. Yskä on sitkeetä ja pitää öisin hereillä. Vauvan takia ei voi ottaa kunnon lääkkeitäkään. Mutta eiköhän tää tästä. Tää ei siis todellakaan oo sikainfluenssaa. Miul ei oo kuumetta eikä meillä koko maassa ole tällä hetkellä yhtään tartunnan saanutta.
Hyvä uutinen on, ettei vauvalla ole mitään hätään. Käytiin oikein kahteen otteeseen ultrassa varmistamassa että vauvan rakenteet on kaikki normaalit. Ekalla kerralla pari viikkoa sitten selvisi että selkäranka ja suurin osa sisäelimistä on kunnossa. Vauva tulee kuitenkin äitiinsä ja käänsi kameralle selkänsä, joten viime perjantaina käytiin uudestaan ultrassa. Nyt vauva oli hyvässä asennossa, ja saatiin varmistettua että sydän on normaali eikä ylähuulessa ole vakoa. Vauva myös kasvaa aivan normaaliin tahtiin. Eli kaikki kunnossa! Nyt vaan odotellaan, että vauvasta tulee tarpeeksi iso selviämään masuni ulkopuolella. Siihen toki menee vielä jonkin aikaa, mutta hyvähän tässä on odotellessa. Vauvan liikkeet tuntuvat jo selvästi, joten vauvan tulo on entistä konkreettisempaa.
Viikon toinen hyvä uutinen on varmuus Nickin ensi kauden töistä. Nickin nykyinen työsopimus on vain toukokuun loppuun asti. Kämppähän tulee työn mukana eli jos työt vaihtuu niin pitää muuttaa. Mutta nyt varmistui, että Nick jatkaa samoissa hommissa toukokuun 2011 loppuun asti. Hyvä tietää, ettei tarvitse muuttaa pienen vauvan kanssa. Ja on helpompi tehdä suunnitelmia isän ja Erjan tuloa varten, kun tietää missä asutaan. Plussana myös se, että puutarha on valmis ja voimme kasvattaa paljon vihanneksia siiheksi, kun vauva alkaa syödä kiinteitä.
Eli vilustumisesta huolimatta tosi hyvä viikko!
maanantai 30. marraskuuta 2009
maanantai 16. marraskuuta 2009
Joannan synttäriviikonloppu
Olipahan viikonloppu!
Kuten viime viikolla mainitsin oli lauantaisiin Jon synttäreihin kutsuttu 80 vierasta. Nick ja minä olemme naureskelleet, että nämä olivat vanhapiika-Jon häät. Andersonit halusivat päästä halvalla, joten kaikki ruoka valmistettiin itse. Jo ei kuulemma juuri valmisteluihin osallistunut, joten 8 broilerin (kylmiä voileipiä varten) ja viidensadan pikkusuolaisen valmistaminen kaatui Brucen ja Lindan vastuulle. Eli heillä riitti kiirettä koko perjantai-päivälle.
Nick ja mie suuntasimme heti lauantai-aamusta TKhin, missä meiän tehtävänä oli leikata tomaatit ja sipulit juhlapöytää varten. Juhlapaikalle (purjehdusklubi Aucklannissa) pääsimme puolilta päivin. Paikka saatiin halvalla Nickin ja Joannan tädin kautta. Tässä vaiheessa kävi taas selväksi vanha totuus, että Andersonin perheen naiset puhuvat kyllä paljon mutta eivät saa mitään aikaiseksi. Jos Nick ja mie ei oltas ryhdytty toimeen, myö oltas varmaan vieläkin siellä.
Hyvin kuitenkin saatiin hommat järjestykseen ja ehdimme jopa viettää pari tuntia Nickin siskon Tammyn luona. Tam ja Brad antoivat meille paljon vauvan vaatteita (meiän ois hyvä saada tyttö, sillä kahden tytön jälkeen suurin osa heitä saaduista vaatteista on pinkkejä). Olimme myös yötä heidän luonaan.
Kuudelta tapasimme taas juhlapaikalla: vieraat oli kutsuttu seitsemäksi. Kaikki sujui hyvin kun porukalla laitoimme pikkusuolaisia lämpimään ja vieraiden saapuessa tarjoilimme niitä heille. Paikalla oli paljon sukulaisia, joita emme olleet nähneet Nickin mummon hautajaisten jälkeen, sekä perhetuttavia, joita en ollut koskaan tavannut. Jutusteluun ei jäänyt paljoa aikaa, sillä tarjoiluhommat pitivät kiireisenä.
Kuten viime viikolla mainitsin oli lauantaisiin Jon synttäreihin kutsuttu 80 vierasta. Nick ja minä olemme naureskelleet, että nämä olivat vanhapiika-Jon häät. Andersonit halusivat päästä halvalla, joten kaikki ruoka valmistettiin itse. Jo ei kuulemma juuri valmisteluihin osallistunut, joten 8 broilerin (kylmiä voileipiä varten) ja viidensadan pikkusuolaisen valmistaminen kaatui Brucen ja Lindan vastuulle. Eli heillä riitti kiirettä koko perjantai-päivälle.
Nick ja mie suuntasimme heti lauantai-aamusta TKhin, missä meiän tehtävänä oli leikata tomaatit ja sipulit juhlapöytää varten. Juhlapaikalle (purjehdusklubi Aucklannissa) pääsimme puolilta päivin. Paikka saatiin halvalla Nickin ja Joannan tädin kautta. Tässä vaiheessa kävi taas selväksi vanha totuus, että Andersonin perheen naiset puhuvat kyllä paljon mutta eivät saa mitään aikaiseksi. Jos Nick ja mie ei oltas ryhdytty toimeen, myö oltas varmaan vieläkin siellä.
Hyvin kuitenkin saatiin hommat järjestykseen ja ehdimme jopa viettää pari tuntia Nickin siskon Tammyn luona. Tam ja Brad antoivat meille paljon vauvan vaatteita (meiän ois hyvä saada tyttö, sillä kahden tytön jälkeen suurin osa heitä saaduista vaatteista on pinkkejä). Olimme myös yötä heidän luonaan.
Kuudelta tapasimme taas juhlapaikalla: vieraat oli kutsuttu seitsemäksi. Kaikki sujui hyvin kun porukalla laitoimme pikkusuolaisia lämpimään ja vieraiden saapuessa tarjoilimme niitä heille. Paikalla oli paljon sukulaisia, joita emme olleet nähneet Nickin mummon hautajaisten jälkeen, sekä perhetuttavia, joita en ollut koskaan tavannut. Jutusteluun ei jäänyt paljoa aikaa, sillä tarjoiluhommat pitivät kiireisenä.
Aikataulu alkoi pettää puheiden aikana. Tam oli järjestänyt pitsoja pitseriastaan. Ne toimitettiin puolikahdeksalta. Tässä vaiheessa puheet olivat vielä täydessä käynnissä. Nick ja minä missasimme niistä suurimman osan, sillä olimme keittiössä laittamassa buffet-pöytää valmiiksi. Puheiden jälkeen muutama sukulainen auttoi vielä saamaan illallisen katetuksi. Nick joutui yllättäen leikkaamaan paikalle toimitettua kinkkua koko illallisen ajan.
Illallisen jälkeen oli ohjelmanumerossa morsiamenkaappaus tyyppinen ohjelmanumero. Minulle kerrottiin aamulla, että minun tulisi vetää tämä proggis. Ei siinä mitään, mutta jätin kyllä miun tehtäväks tarkoitetun suomalaisen juomalaulun laulamatta. Jo siis kidnapattiin ja sukulaiset suorittivat tehtäviä saadakseen hänet takaisin. Kaikilla oli hauskaa.
Hauskuus loppui heti ohjelman jälkeen Lynda tuli kysymään miksei Nick ollut leikannut synttärikakkua. Vieraat olivat kuulemma lähdössä ja halusivat palan kakkua kotiin vietäväksi. Nick-raukalla ei ollut aavistustakaan, että hänen tehtäviinsä kuului kakun leikkaaminen. Kakku oli vielä kaiken lisäksi väärin tehty, joten sitä oli tosi vaikea leikata paloiksi. Ja koska kakku leikattiin keittiössä, ainoa tapa saada se ihmiselle, olla jakaa se pöytiin. Kenen luulette joutuneen taas tarjoilijaksi? Aivan oikein, minähän tehtävään tietenkin jouduin. Ei niin, että olisi ollut vaihtoehtoja, sillä keittiössä ei enää tässä vaiheessa ollut kuin minä ja Nick.
Saatuaan kakun vihdoin leikattua Nick tajusi, ettei kukaan ollut - tietenkään- korjannut astioita pöydistä pois. Olimme aika yllättyneitä, kun löysimme meille vieraan ihmisen tiskaamasta keittiöstä. John, Joannan työkaveri, oli toimittanut sen kinkun ja tiskasi tuomiaan astioita. Hän päätti sitten samalla tiskata myös kaikki muut astiat. Meistä Nickin kanssa tuntui, ettei vierasta voi yksin jättää tiskaamaan, joten aloimme siivota paikkoja. Johnilta meni varmaan pari tuntia tiskata ja kuivata kaikki tarjoiluastiat. Koko tänä aikana kukaan Andersoneista ei käynyt sen vertaa keittiössä, että olisi tiennyt Johnin heille tekemästä palveluksesta.
Kun tiskit oli tiskattu ja John suuntasi kotiin, olimme Nickin kanssa jo aivan kypsiä koko tilanteeseen. Kävimme ulkona haukkaamassa happea, ja päätimme siinä vaiheessa, että koska suurin osa vieraista oli jo lähtenyt, voisimme laittaa loputkin paikat järjestykseen ja saada siivouksen loppuun. Sillä aikaa kun me näkyvällä paikalla rehkimme hihat heiluen, muu perhe istui pöydän ympärillä availlen kaikessa rauhassa lahjoja. Tässä vaiheessa Nickiltä paloivat hihat lopullisesti.
Kaiken huippu oli se, että kun olimme vihdoinkin saaneet siivouksen tehtyä Lynda kovaan ääneen kummasteli kuinka väsyneitä me olimme. Häntä ei kuulemma väsyttänyt yhtään ja hän on kuitenkin yli 60-vuotias! Näin miten Nickillä keitti.
Se mikä miuta ärsytti kaikesta eniten, oli se, että Andersonin suvun naiset ovat miun koko raskauden ajan olleet sitä mieltä, että miun pitäs vaan levätä laakereillani eikä tehdä mitään vähänkään rasittavaa. Lauantaina kaikki oli kovasti huolissaan miusta ja kehoitti miuta istumaan alas. Mutta kukaan ei tarjoutunut ottamaan tarjotinta miulta tai muuten tekemään mitään. Mitä miun ois pitänyt tehdä? Seurata esimerkkiä ja jättää 80 vierasta nälkäiseks?
Äiti ja isä kasvatti miut vastuuntuntoseks ihmiseks, ja kun mie nään, että asiat on huonosti hoidettu, niin mie kyllä yritän parhaani parantaakseni tilannetta. Lynda sano, että miun ois vaan pitänyt ottaa rennosti ja että asiat ois kyllä hoituneet. Miten? Oisko miun pitänyt jättää Nick yksin vastaamaan kaikista töistä? Miusta isännän ja emännän työt loppuu vasta sitten, kun vieraat on lähteneet kotiin. Ei voi vaan sanoa, että mie kokkasin koko eilisen päivän, tänään miun ei tarvi tehdä mitään. Mie en millään tavalla tuntenut olevani illan emäntä eikä Nick sen isäntä. Meiän piti olla vieraita muitten joukossa. Nick ja mie oltas mielellään juteltu muiden vieraitten kanssa, mutta eipä siihen tarjoutunut tilaisuutta.
Sunnuntaina oltiin koko päivä saman tädin purjeveneellä purjehtimassa Aucklannin saaristossa. Mukana oli molemmat Nickin siskot ja Nickin pienet siskontytöt, sekä tietysti Lynda ja Bruce sekä Nickin isoisä. Sää ei oikein suosinut välillä aina satoi. Mutta kokemus oli kyllä mahtava. Mutta niin kuin aina Andersonien ollessa veneilemässä, niin veneen moottori hajosi. Onneksi kippari tiesi mitä tehdään, joten korjaus vei vain puolisen tuntia. Paluumatkalla satamaan tuuli nousi todella kovaksi, joten kulku oli vastatuulessa hidasta. Loppumatkan tulimmekin sitten moottorilla. Päivästä tuli tosi pitkä, mutta purjehduskokemus oli kyllä sen arvoinen!
Illallisen jälkeen oli ohjelmanumerossa morsiamenkaappaus tyyppinen ohjelmanumero. Minulle kerrottiin aamulla, että minun tulisi vetää tämä proggis. Ei siinä mitään, mutta jätin kyllä miun tehtäväks tarkoitetun suomalaisen juomalaulun laulamatta. Jo siis kidnapattiin ja sukulaiset suorittivat tehtäviä saadakseen hänet takaisin. Kaikilla oli hauskaa.
Hauskuus loppui heti ohjelman jälkeen Lynda tuli kysymään miksei Nick ollut leikannut synttärikakkua. Vieraat olivat kuulemma lähdössä ja halusivat palan kakkua kotiin vietäväksi. Nick-raukalla ei ollut aavistustakaan, että hänen tehtäviinsä kuului kakun leikkaaminen. Kakku oli vielä kaiken lisäksi väärin tehty, joten sitä oli tosi vaikea leikata paloiksi. Ja koska kakku leikattiin keittiössä, ainoa tapa saada se ihmiselle, olla jakaa se pöytiin. Kenen luulette joutuneen taas tarjoilijaksi? Aivan oikein, minähän tehtävään tietenkin jouduin. Ei niin, että olisi ollut vaihtoehtoja, sillä keittiössä ei enää tässä vaiheessa ollut kuin minä ja Nick.
Saatuaan kakun vihdoin leikattua Nick tajusi, ettei kukaan ollut - tietenkään- korjannut astioita pöydistä pois. Olimme aika yllättyneitä, kun löysimme meille vieraan ihmisen tiskaamasta keittiöstä. John, Joannan työkaveri, oli toimittanut sen kinkun ja tiskasi tuomiaan astioita. Hän päätti sitten samalla tiskata myös kaikki muut astiat. Meistä Nickin kanssa tuntui, ettei vierasta voi yksin jättää tiskaamaan, joten aloimme siivota paikkoja. Johnilta meni varmaan pari tuntia tiskata ja kuivata kaikki tarjoiluastiat. Koko tänä aikana kukaan Andersoneista ei käynyt sen vertaa keittiössä, että olisi tiennyt Johnin heille tekemästä palveluksesta.
Kun tiskit oli tiskattu ja John suuntasi kotiin, olimme Nickin kanssa jo aivan kypsiä koko tilanteeseen. Kävimme ulkona haukkaamassa happea, ja päätimme siinä vaiheessa, että koska suurin osa vieraista oli jo lähtenyt, voisimme laittaa loputkin paikat järjestykseen ja saada siivouksen loppuun. Sillä aikaa kun me näkyvällä paikalla rehkimme hihat heiluen, muu perhe istui pöydän ympärillä availlen kaikessa rauhassa lahjoja. Tässä vaiheessa Nickiltä paloivat hihat lopullisesti.
Kaiken huippu oli se, että kun olimme vihdoinkin saaneet siivouksen tehtyä Lynda kovaan ääneen kummasteli kuinka väsyneitä me olimme. Häntä ei kuulemma väsyttänyt yhtään ja hän on kuitenkin yli 60-vuotias! Näin miten Nickillä keitti.
Se mikä miuta ärsytti kaikesta eniten, oli se, että Andersonin suvun naiset ovat miun koko raskauden ajan olleet sitä mieltä, että miun pitäs vaan levätä laakereillani eikä tehdä mitään vähänkään rasittavaa. Lauantaina kaikki oli kovasti huolissaan miusta ja kehoitti miuta istumaan alas. Mutta kukaan ei tarjoutunut ottamaan tarjotinta miulta tai muuten tekemään mitään. Mitä miun ois pitänyt tehdä? Seurata esimerkkiä ja jättää 80 vierasta nälkäiseks?
Äiti ja isä kasvatti miut vastuuntuntoseks ihmiseks, ja kun mie nään, että asiat on huonosti hoidettu, niin mie kyllä yritän parhaani parantaakseni tilannetta. Lynda sano, että miun ois vaan pitänyt ottaa rennosti ja että asiat ois kyllä hoituneet. Miten? Oisko miun pitänyt jättää Nick yksin vastaamaan kaikista töistä? Miusta isännän ja emännän työt loppuu vasta sitten, kun vieraat on lähteneet kotiin. Ei voi vaan sanoa, että mie kokkasin koko eilisen päivän, tänään miun ei tarvi tehdä mitään. Mie en millään tavalla tuntenut olevani illan emäntä eikä Nick sen isäntä. Meiän piti olla vieraita muitten joukossa. Nick ja mie oltas mielellään juteltu muiden vieraitten kanssa, mutta eipä siihen tarjoutunut tilaisuutta.
Sunnuntaina oltiin koko päivä saman tädin purjeveneellä purjehtimassa Aucklannin saaristossa. Mukana oli molemmat Nickin siskot ja Nickin pienet siskontytöt, sekä tietysti Lynda ja Bruce sekä Nickin isoisä. Sää ei oikein suosinut välillä aina satoi. Mutta kokemus oli kyllä mahtava. Mutta niin kuin aina Andersonien ollessa veneilemässä, niin veneen moottori hajosi. Onneksi kippari tiesi mitä tehdään, joten korjaus vei vain puolisen tuntia. Paluumatkalla satamaan tuuli nousi todella kovaksi, joten kulku oli vastatuulessa hidasta. Loppumatkan tulimmekin sitten moottorilla. Päivästä tuli tosi pitkä, mutta purjehduskokemus oli kyllä sen arvoinen!
tiistai 10. marraskuuta 2009
Kukkaloistoa ja muita valokuvia
Kuten oli muutama viikko sitten puhetta, niin meiän yrtit on kukassa. Nick harjoitteli kameran käyttöä ja mielestäni onnistui aika hyvin. Keltainen kukka ei ole yrtti vaan ainoa viime kesältä henkiin jäänyt kukkapenkin asukas. Tänä vuonna kukkapenkissä kasvaakin sitten maissia...
Viikonloppuisin tilan isäntä ja emäntä on usein poissa. Heidän poikansa motorcross-harrastus vie heitä ympäri Pohjois-saarta. Nick ja Stacey kyllä pystyvät lypsyt hoitamaan kahdestaankin, mutta se vie pitkän ajan. Kauniilla säällä autan mielelläni poikia parhaani mukaan. Tänä vuonna se tarkoittaa sitä, että kävelen/jahtaan kakkoslauman laitumelta lypsyasemalle. Riippuen millä laitumella lehmät ovat, saan reilun tunnin kävelylenkin. Lehmät ovat rasittavan hitaita, mutta takaisin kotiin voi kuitenkin kävellä vähän reippaammin. Viime sunnuntaina hyödynsin uuden kännyni kameraa ja otin nämä kuvat lypsyasemasta. Kuvan laatu ei tietenkään ole paras mahdollinen, mutta näkyy kuitenkin miten lehmät odottavat kaartuvakattoiselle lypsyasemalle pääsyä. Kuvia ottaessani olin muuten mönkijällä liikkeellä - alemman kuvan säiliö on mönkijän lisäbensatankki.
Sunnuntaina oli myös Brucen synttärit. Kävimme TKissä synttärilounaalla. Ostimme porukalla Brucelle poran. Hän tuntui olevan lahjasta kovasti mielissään.
Ensi viikonloppuna onkin sitten Joannan 40-vuotis synttäribileet. Paikalle odotetaan 80 vierasta...maanantai 2. marraskuuta 2009
Veneilykauden avajaiset
Se toimii sittenkin! - siis vene
Viikonloppu oli todella aurinkoinen ja lämmin. Tuuli oli vielä kylmä, mutta suojaisissa paikoissa varjossakin päästiin hellelukemiin. Oli siis todella hyvä aika aloittaa veneilykausi.
Koska Nickin piti olla aamu- ja iltalypsyllä ei aikaa ollut tarpeeksi lähteä Rotoruaan tai edes merelle. Onneksi Brucelle tuli mieleen, että Lake Karapiro on meiltä alle tunnin ajomatkan päässä. Se ei ole oikeastaan järvi, vaan vähän leveämpi kohta Waikato-joessa. Isä, Jyri ja Piia voivat muistaa kuinka puolessa välissä matkalla Rotoruaan joki näkyi tielle.
Lake Karapiro on todella kaunis. Asutusta ei ole juuri ollenkaan, joten tuntuu että on ihan keskellä ei mitään. Maisemat ovat vaihtelevat ja joki sen verran syvällä laaksossa, että on hyvin tuulelta suojassa. Joessa on myös kuulemma paljon taimenta, joten täällä voisi myös kalastaa. Ja kuten sanottu, meiltä pääsee paikalle alle tunnissa.
Pääsyy sunnuntain veneilyyn oli näyttää Lyndalle, että hän ja Bruce pystyvät käsittelemään venettä kahdestaan ilman Nickin apua. Ja sekä lähtö että paluu sujuivat onegelmitta, vaikkei paikalla ollut edes laituria. Olen tästä todella helpottunut. Nyt meidän ei ehkä tarvitse viettää kaikkia viikonloppuja heidän kanssaan!
Viikonlopun aurinkoinen ilma on vain muisto. Nyt taas sataa ja on kylmä. Toivottavasti kevät palaa pian.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)