Indi katosi ja Mrs Kluck sai poikasia

Viikko on ollut jännitystä täynnä!

Ensin Indi, meidän vanhempi kissa, katosi. Sen jälkeen kun muutimme maalle kesäkuun alussa, Indi ei ole juurikaan ulkona käynyt. Mikä on ollut aika yllättävää, sillä tätä ennen Indi on viettänyt kaikki päivät ulkona. Olemme olleet huolissaan asista, ja ajatelleet että vanhuus on vihdoinkin tullut (Indi on ainakin 15v). Nyt kevään lämmetessä Indi on alkanut vähän käydä ulkona, ja nauttii varsinkin katetusta terassistamme, jossa on auringon paistaessa tosi lämmin. Mutta kertaakaan se ei ole lähtenyt omaa pihaa pidemmälle. Ennen tiistaita siis... Jostain syystä Indi päätti mennä ulos, kun Nick lähti töihin viideltä. Tämä sinänsä oli jo ennen kuulumatonta, mutta se ettei neiti tullut aamupalalle kun kutsuin sitä seitsemältä sai minut huolestumaan. Iltaan mennessä ei Indistä ollut näkynyt edes hännän päätä, joten huolestuminen oli lievä sana kuvaamaan tunnelmia. Nick oli varma, että Indi oli vain mennyt johonkin piiloon kuolemaan, kun taas minä olin varma, että kissalle oli käynyt jotain, ja sen voimat ei riittäneet kotiin tuloon. Painajaisemaiset kuvat mielessäni olivat kovin eläviä. Pimeän tullessa Nick ja minä olimme molemmat varmoja, ettemme enää näkisi Indiä. Olo oli aivan kamala. Ja sitten Indin naama ilmesty ikkunan taakse! Ilo oli suuri, eikä kissa näyttänyt kärsineen seikkailustaan. Toivottavasti tästä ei tule tapa!

Viikon toinen jännitysmomentti on ollut, onnistuuko projektimme tuottaa oma kanatarha. Koska tämä oli ensimmäinen kerta, kun kumpikaan meistä on siirtänyt munia hautovan kanan pesineen, emme olleet varmoja kuinka Mrs Kluck suhtautuu muuttoon ja miten sen munille käy. Koko viikon olemme käyneet kanaa moikkaamassa, osaksi oman innostuksemme vuoksi muttta osaltaan myös totuttaaksemme sen meidän läsnäoloon. Tänä aamua odotuksemme palkittiin, ja ensimmäiset poikaset kuoriutuivat! Ne ovat niin söpöjä, mutta yritämme olla kiintymättä poikasiin liian paljon: poikapuolisista tulee pian kunniavieraita meidän illallispöydässä!

Unohdin kokonaan mainita viime viikolla, että olen ottanut tärkeän askeleen kohti täyspäiväistä maalaistalon emännän elämää: olin pari viikkoa sitten ekaa kertaa lypsyllä! Tähän asti olen vain auttanut vasikoiden kanssa, lypsylle en vielä ole päässyt. Nyt sekin asia korjaantui. Jos mielessäni yhdistäihin lypsyhommat maitoon ja juustoon etc. en varmaan enää ikinä nauttisi maitotuotteita. Paskan määrä on aivan uskomatoman! Sitä tuntuu olevan joka puolella, enkä ymmärrä miten siitä kaikesta päästään eroon ennen maitotölkkin päättymistä. Tiedän, tiedän - maitotuotteet joita nautimme ovat aivan turvallisia. Mutta silti... Lypsäminen oli ruumiillisesti tosi rankkaa: imetyskupit ovat aika painamat, ja kun ne pitää aina yhdellä kädellä nostaa lehmän utareiden luo, niin 500 lehmän jälkeen käsi on jo aika väsy. Miun selkä myös väsy, koska en vielä luottanut näppitunnelmaan laittaessani kuppeja paikalleen vaan miun pitä aina kumartaa ja kurkistaa sinne lehmän alle. Kun kaikki 720 lehmää oli lypsetty, niin tiesin tehneeni ruumiillista työtä! Mutta tilan isäntä ja emäntä kehu että opin tosi nopeesti. Joten tällä viikolla pääsin opettelemaan lypsyn loppuosaa eli utareiden huuhtelemista. Kuppien laittamiseen verrattuna helpponakki, mutta kyllä kroppa on taas tosi väsynyt. Yllätyksekseni olen nauttinut fyysisestä työstä, enkä malta odottaa että pääsen taas lypsylle!
Ensi viikonloppu on täällä pitkä, kun maanantai on pyhäpäivä. Olemme menossa Rotoruaan kalaan Nickin vanhempien, siskon ja enon kanssa. Eli viikon päästä tiistaina luvassa kalajuttuja! Heippa siihen saakka!